... tai sitten muuten vaan paha-olo ;o) Olen mä nyt alkanut varsinaiseksi Julistajaksi! Oikein itsekin pelästyin reaktion voimakkuutta millä otin kantaa tuohon Kaapelin eiliseen näytelmään. Mutta en minä kirjoittamaani kadu, olen ihan oikeesti sitä mieltä. En tietenkään halua kenellekään pahaa mieltä tarkoituksella aiheuttaa, mutta aivan rehellisesti voin sanoa, etten kyllä nykyään varokaan koko-ajan mitä sanon kun sillä ei itse asiassa ole mulle mitään väliä mitä muut ajattelee. Ei siis mitään väliä.

VAROITUS. Jatko saattaa olla haitallista luettuna eikä myöskään kivaa tekstiä. Luet vain omalla vastuulla. Se on paatosta ja päiväkirjaa mulle itselle. Mut mun tarvii se kirjoittaa. Mulla on nyt joku tarve purkaa tätä ulos, varmaan kun hoitojakso alkaa olla lopuillaan ja alkaa taas pelottaa, et missä mennään ja koska kaikki alkaa taas alusta.

Minusta tuntuu, et se tietynlainen lopullisuus mitä tässä on joutunut miettimään ja nielemään ja miten kamalan paljosta on joutunut luopumaan viimeisen vuoden sisään, tekee ihmisen jotenkin kovaksi ja poistaa tehokkaasti joitain suodattimia mitä ennen on pitänyt paikoillaan kun ei ole tiennyt kauanko pitää tulla toimeen ihmisten kanssa ja pitääkö väkisin pysytellä kilttinä tyttönä ja olla aiheuttamatta närää mielipiteillään. Mä kun en itseasiassa ole järin kiltti. En ole koskaan ollut. Empaattinen ja aidosti välittävä kyllä, mutta en kiltti. Olen aivan hirveän raivoisa kaikelle epäoikeudenmukaisuudelle, eläinten ja ihmisten (varsinkin naisten_ ja lasten-) huonolle kohtelulle, valehtelulle, pelkuruudelle ja tyhmyydelle >:o( Minut saa yllytettyä vaikka mihin hirmutekoihin vain puolustaakseni jonkun kunniaa taikka eläinten oikeuksia. Tai lasten. Tai vammaisten. Tai kaikkien oikeesti sorrettujen. Kuvittelen kai olevani joku Robina Hood.

Tämänhetkiseen raivoisuuteen vaikuttaa paljon se, etten ole nukkunut viimeisten 9 kk aikana kun kerran 7 tuntia vuorokaudessa, useimmiten  riittää 2 tuntia, hyvänä yönä neljä, mutta herään ainakin kolme kertaa sinä aikana. Päivällä en kykene nukkumaan. Jotenki tuntuu, ettei uskalla nukahtaa kun ei tiedä herääkö. Kyllä tukehtumiskuolemanpelko on aika kamala alitajuisesti vaikka en sitä tietoisesti ajattelekaan. Muutama vrk menee peräkkäin täysin nukkumatta ihan hyvin, mutta alkaahan se verottaa - sen huomaa. Pinna menee helposti ja paikat irtoaa hampaista kun leuat on purtu yhteen jatkuvassa jännitystilassa niinku raivotautisella =o/

Kyllä on tärkeää et mulla on noi koirat. Merlin on alpha-asemassaan miltei yhtä mun kanssa ja olen sille armottoman lälly (kumoaakohan tuo kombinaatio toisensa?) olen siis armoton, mutta myös ihan lälly. Periaatteessa se saa elää just niinku haluaa. Annan sen jopa kävellä pöydällä ja valita mitä se haluaa sieltä ottaa... se joutuu kyllä näyttämään esim ruokatavaroista mitä se haluaa eli ei saa ottaa itse, mutta saa valita... Ja saa haluamansa. Ja annan sen vahtia ja annan sen ajaa fasaanit pihalta huitsin nevadaan sunnuntai-aamuna kaameilla karjahduksilla vaikka naapuristo nukkuu... aika ilkeetä, eikö? Pyydän kyllä anteeksi jälkeenpäin... Lucy on ihana olemalla vain alati iloinen ja kiltti ja kaunis ja paksu Lucy. Tai kaikki me ollaan paksuja kun ei muuta tehdä ku syödään. Mä syön huonoon oloon ja kortisonilääkityksen aiheuttamaan pohjattomaan nälkään, koirat syö mun huonon omatunnon vuoksi. Lucy tekee mut onnelliseksi pennuillaan, odotan niitä valtavasti. Niistä on tullut mulle Elämää tai ainakin sitä aina läsnäolevaa Kuolemaa, Suurempi asia. Onneksi. En jaksa ajatella Kuolemaa kovin usein enää. Siihenkin väsyy. Ja siitä tulee Muumilaakson Mörkö, ei enää niin uskottava, mutta vähän kun tumma varjoisa jotenki tuttu. Onneks olen nyt aika hyvässä kunnossa ja onneksi syntyy Lucyn pennut :o) Jaksan ne kyllä hoitaa ja Julle on apuna. Kirjoittaa YO-kirjoituksia siinä lomassa ja muuttaa tyttöystävän kanssa ekaan omaan asuntoonkin, mutta auttaa mua. Julle on tosi hyvä poika. Ja erinomainen koirien ja varsinkin pentujen kanssa. Hoitanut synnyttäneitä narttuja 6-vuotiaasta :o) Toivon et olen itsekin uusien pentujen ja niiden omistajien tukena ja muille piikkinä lihassa vielä kauan!

Tätä öistä tajunnanvirtaa kun uni ei tule: muistan kun lokakuussa syöpään kuollut ystäväni kertoi harjoittelevansa kuolemista vuosi sitten. Ettei se sitten tulisi yllätyksenä. En silloin oikein tajunnut asiaa ja se kauhistutti mua ja sanoinkin, etten halua hänen puhuvan noin. Ei hän nyt vielä kuole, jos ollenkaan! Muutaman kk kuluttua siitä hän totesi minun jo ymmärtävän. Niin se oli, kokemuksesta tuli omakohtainen. En ole vielä kyllä harjoitellut sitä. Kerran ihan hetken teki mieli. Mutta olen niin hirveen taikauskoinen, etten uskaltanut päästää ajatusta pidemmälle. Ja oikeesti olen aika valoisa posityyhtynen ja tosi kova luu, en lannistu en millään. Tappelen vastaan kaikissa asioissa ihan jo ilkeydestä ja periaatteen vuoksi. Siksi mulle varmaan sopii nää parsonit ja russellit :oD Minuahan ei mikään saa polvilleni. Tai sillee ainakin luulin vielä viime keväänä. Mut yht'äkkiä vaan ihmisarvo riistetään ja joudut hyvin vaikeaan tilanteeseen kun sinulta menee täysin kyky hoitaa asiat itse. Se on pahinta. Kun ei pystynyt itse liikkumaan. Kipu on paha, mutta mulla korkea kipukynnys. Pahempi on henkinen ihmisarvon riisto. Ei edes vessaan kyennyt menemään. Ei autettuna eikä mitenkään. Ja katetriahan mä en ota. Toiset, vieraat ihmiset pesee sut hiuksia myöten ja sä vaan makaat alasti muiden armoilla kykenemättä liikkumaan. Se on KAMALAA. Se vie ihan ihmisarvon ja tuntuu kamalalta alistua siihen. Voin rehellisesti sanoa ymmärtäväni vanhuksia ja vammautuneita aivan täysin ja toivon kaikkien hoitajien ja ihmisten kunnioittavan käytöksellään heitä. Se todella saa sut tuntemaan itsesi arvottomaksi. Onneksi mulle ei useinkaan sattunut sellaisia hoitajia, mutta vieruskaverille kyllä. Mulla tota sisua kun oli niin paljon ja suuvärkki toimi ja saan sen kyllä auki enempi ku tarpeeksi. Mut sairaalassa ei mikään ole tarpeeksi niin paljon sattuu hutilointeja ja unohduksia kiireessä. Hoitajissa ei ole vika vaan kiireessä ja tässä terveydenhuoltojärjestelmässä.

Se oli kamalaa aikaa teho-osastolla kiinni kaikissa piuhoissa ja arteriakanyleissa eikä voinut liikahtaa. Arteriakanyli sattuu kauheesti, jotenki ihan sormenpäihin asti kauhea hermokipu kun liikahdit millinkään. Laskimokanylit ei ees tunnu. Keuhkoveritulppien liuotus oli mielnkiintoista. Sen tunsi miten ne liukeni. Ja tunsin ettei oikea jalka liuennut vaikka aine muualta menikin kaikkialta läpi. Mut ei mua oikein uskottu. Ei enneku pääsin kotiin ja samana päivänä sain uuden veritulpan estolääkityksistä huolimatta. paitsi et sen ei pitänyt olla mahdollista eli taaskaan ei uskottu. No, kivut oli niin kamalat et pakko oli taas suunnata sairaalaan. Ja tulppahan se siellä oli, kuten jo tiesin teho-osastolla kun tunsin ettei se liuotushoito mennyt läpi. No, loppu onkin kuultua historiaa eli tulppien syy paikallistettiin ja laajasti levinnyt syöpähän se siellä ja kaikki keinahti elämässä ympäri. Hitaasti sain hengityspinta-alaa keuhkokuumeen jölkeen ja keuhkot sentään paranivat täysin, kävelykin alkoi sujua jopa  parikymmentä m kykenin kävelemään kerralla. Ja hiljakseen uskalsin jo hengittää vapaammin, mutta en nukkua. Nythän jo voin ajaa autoakin jonkin verran, kykenen käymään koirien kanssa jopa 2 km lenkin kävellen hyvinä päivinä, lääkitys puree enkä ole kivuissa kuin muutaman tunnin päivästä! Sytkyhoidot ovat saaneet syövän toistaiseksi kuriin ja sädehoidolla sitä vielä koitetaan kyykyttää ja ehkä vielä pääsen leikkaukseenkin ennen kesää vaikkei minulta voikaan kaikkea sitä poistaa niin pääsisin ainakin alkuperäisestä kasvaimesta eroon mikä olisi henkisesti tosi tärkeää.

Oikeus sairaspäivärahaan päättyi. Seuraavaksi mun piti anoa lääkärintodistuksella jotain väliaikaista kuntoutustukea tms. Soittelin sitten perjantaina Kelaan, että missä mennään asian kanssa kun pitäis vähän varautua kuinka paljon tulot tippuu. Paperit on vakuutusyhtiöllä kuulemma ja voi vielä kestää jonkin aikaa, parempi soittaa sinne, sanottiin. No työtä käskettyä tein. Menee vielä ainakin 3-4 kk vastattiin. Herranen aika parahdin, johan mulla on jo sairasloma loppu tai olen kuollut silloin! Mitä mä teen?! Miten voin elää ja maksaa lainani ja vuokrani ja hoitaa koirani ja lapseni? Ilmoittaudu työkkäriin työnhakijaksi sanottiin!! Mitä?! En mä kykene työtä tekemään, käyn päivittäin hoidoissa TAYSissa ja mulla on syöpälääkärin kirjoittama todistus siellä teillä et tarviin sairaslomaa kesäkuun loppuun asti! Silti, se on ainoa mahdollisuus, vaan varoiksi, jos tämä korvaus ei tulekaan. Mitä?! Ei tule korvaus vaikka mulla on kaikkim oikeus siihen, voitteko te evätä sen? No, ei sillee yleensä tapahdu (paitsi et mulle on jo kerran tapahtunut), mutta varoiksi ilmoittaudu työkkäriin. Ei ne sulle työtä tarjoa mut ainakin saat joskus korvausta...

Ekan kerran mua iha itketti tää kaikki. En ole itkenyt syöpädiagnoosia enkä embolioita, en elämän epäoikeudenmukaisuutta, mutta se, että kaikki perusturva viedään korvaukseen oikeutetulta ihmiseltä ja pakotetaan työkkäriin ja siis ihan oikeesti sossun luukulle ihminen, joka ei ikinä ole työtä ollut vailla taikka sitä kaihtanut ja aina itse asiansa hoitanut. Tuli taas mieleen se alastomana kärryissä makaaminen sairaalan suihkussa kun muut pesee sun hiukset ja kääntää sua ku possua vartaassa. Ajattelin et hemmetti, minähän menen sinne sossuun ja otan ruokalaputkin ja sanon paikallisen K-kaupan kassalla kovaan ääneen et "SOSIAALILAUTAKUNTA MAKSAA" ja isken ruokakorttini tiskiin. Helvetti et ottaa päähän. Ja ajattelin et perhana tässä uhossa tuon senkin ilmi, etten edes olis tässä jamassa jos täällä kunnassa olis lääkärit uskoneet potilasta kun potilas kertoo mikä on diagnoosi kun he itse eivät sitä osaa tehdä! Ettei olis 1,5 vuotta hoidettu väärää asiaa.

Mä luulin, et vaan Hannu Karpon ohjelmissa käy näin et syöpäsairas sairaslomalainen, joka ei ilman kuljettajaa ees pääse sairaalaan hoitoon joutuu menemään työtä hakemaan sairaslomallaan työkkäristä! Mutta se onkin ihan mun omaa elämää. Ei se ihme ole, etten uskalla nukkua. Kun valveillakin näkee painajaista.

Onneksi mulla on ystäviä. Hyviä ystäviä. Jotka ei hylkää vaikka koittelee. Kun on aika paljon myös niitä joita luuli ystäviksi vuosikymmeniäkin. Jotka sitten hylkää kun koittelee. Ehkä ne pelkää et syöpä tarttuu, ehkä ne ei tiedä mitä sanoa mulle? Ehkä ne haluais ottaa yhteyttä mut ei uskalla? Ehkä ne on vaan heikkoja ihmisiä? Se on kuulemma tavallista parantumattomasti sairaiden lähipiirissä. Mä en vaan voi sitä ymmärtää. Se loukkaa tosi pahasti. Mutta olen myös saanut uusia ystäviä tänä aikana. Se ilahduttaa ihan hirveesti. Todella paljon. Kiitos teille ystävät, te pidätte mut tiellä vaikka välillä kompuroinkin :o)

Jaa-a, huomiset treffit Sädehoitokone2'n kanssa ovat aamulla varhain, kuudelta on puuron keittöön alettava eli lopetan tän manailun tältä iltaa ja palaan vasta kun jaksan olla taas positiivinen ja iloinen, mulla ois kyllä ollut rankkaa luonne-asiaakin kerrotavana kun aggressiokäyttäytymisestä sain asiantuntijatietoa tän... eilen aika paljon. Mut se jääköön toiseen kertaan. Te, jotka luitte tämän kaiken. Älkää masentuko, se vaan on kuona-aineiden poistoa mitä pitää välillä tehdä, että taas jaksaa :o)

Hyvää yötä kaikki karvaiset- ja karvattomat ystävät - mulla on tullut niin paljon uutta tukkaa et menen kampaajalle torstaina! Ihanaa - vaikka en mikään Goldielocks velä olekaan niin ei ole tarvinnut ostaa peruukkiakaan!