... asuu täällä! Pakko todeta, että äänellä ja ÄÄNELLÄ on eroja ;o) ja nimi ON enne! Kettu-pentueen emän, Hollyn ja Merlinin rakkauslapsen Floran, omistaja Taina sanoikin et Vinkku sitten pitää ÄÄNTÄ sillepäälle sattuessaan... se pää on silloin ku neiti ei saa omaa päätään periksi. Piste. Täti Tomera osaa ulvoa ja kirkua suorastaan raivostuttavalla äänellä eikä sitten anna periksi, ei millään. Tänään oli syntyä myös uusi tunneli Kiinaan kun pennut päättivät kaivautua oven ali (tai läpi) keittiöstä pois. Mitä parhaimpia kettukoiran alkuja siis :o) Kyllä Rockykin parhaansa teki avustaakseen sisartaan, vaikka onkin hiukan jäyhempi äijä. Harjoittelimme siis iltapäivän sitä, että huomiota ei saa huutamalla ja riekkumalla vaan portti aukenee kun ollaan nätisti. Kyllä ne senkin oppi, mutta sinnikkäitä pikkukettuja ovat :o)

Muut pennut läksivät kuka minnekin, Sulo Ensimmäinen Treen suuntaan, Sulo Toinen "Vileeni" Nokialle ja Red'i sitten Vantaalle Sera'n seuraneidiksi (GwA Serengeti). Taikka Red'in luonteentuntien voipi olla et ihan muut on sen seuraneiteinä, siinä vasta topakka tyttö onkin. Kaksi Hurrrjaa Baskervillen pentua taistelee meillä vielä pari pvää. Hauska niitä on seurata ja kun niitä on nyt vaan kaksi niin määkin jaksan olla niiden kanssa.

Ei vaan, ettei tuu väärää käsitystä pitää mun kehua pentuja. Ne on kyllä olleet ihan huippuluonteisia kaikki. Oletin kyllä jo vanhemmat ja suuren osan takanakin olevista koirista tuntien et luonteet pitäisi olla aivan superia, mutta on se vaan todettava silti et pennuissa ja Pennuissa on eroja, omissanikin. Nämä on sellaisia oikeita parsonin Pentuja, isolla Peellä. Niitä ei juuri mikään hetkauta, ne ovat iloisia ja rohkeita ja jokapaikassa kotonaan. Ne eivät kuitenkaan juuri tappele eivätkä jäykistele toisilleen, saa vääntää niitä mihin ja minne vaan, ei itseluottamus eikä hermot lopu kesken! Painattavat kyl tuhatta ja sataa ja toki terripennuilla pikkunujakoita on, mutta tässä pentueessa kaikki käy kyllä hyväntahtoisen iloisesti. Vähän sellaista markleevengood-meininkiä :o) Mark on hei sitte ihan tosi hyvä tyyppi minusta eli tämä oli plussaa :o) Ihanaa sellaisia pentuja on seurata, kaikki tosi tasaväkisiä, -näköisiä ja -kokoisia ja kaikki tosi tervepäisiä näin lähtökohdiltaan. Oma elämä ja omat ympyrät sitten lisää mausteensa käytökseen. Toivottavasti ovat kunniaksi suvulleen myös myöhemmin! Se ei aina ole niin itsestään selvää koirankasvatuksessa, et asiat ovat niin. Välillä kivaa sanoa ääneen, et on itsekin tyytyväinen siihen mitä on tehnyt - vikoineen kaikkineen: minua ilahduttavat pennut. 

Pikku-Baskervillen Koiratar Vinkku ja Veljensä Leijonanmieli unisina

Välillä tässä nettiä surffatessa ihmettelen miten ja millä kriteereillä eri kotisivuilla mainostetaan pentuja. Mihin verraten vanhemmat ovat erinomaisia tai erinomaisella luonteella varustettuja esimerkiksi? Kuka sen ratkaisee? Tiedän itsekin, että esim mun kriteerit terveyden tai luonteen puolesta ovat välillä hyvinkin erilaiset ku monen muun kasvattajan. Joillakin voi olla vielä minuakin tiukemmat kriteerit, esim suvun terveyden suhteen, mutta varsinkin se vanhempien "erinomainen luonne" pistää miettimään mitä sillä tarkoitetaan ja mihin sitä verrataan? Koe- ja näyttelypalkinnot sanovat jotain, mutta eivät juurikaan luonteesta. Käytöstä niillä voidaan paremminkin arvioida ja sehän on suureksi osaksi ympäristön aikaansaamaa. Luonne on vähän eriasia. Luonnetestikään ei sitä täysin luotettavasti mittaa, varsinkaan aikuisena kun siihen niin paljon se ympäristökin pääsee vaikuttamaan, mutta varmasti suuntaa antaa, varsinkin negatiivisissa tuloksissa. Luonteessakin paljon on kiinni arvioijasta. Se on niin subjektiivista kuka pitää mitäkin erinomaisena asiana. Joillekin koiralla on erinomainen luonne, jos se ei ole sattunut puremaan koskaan ketään. Jollekin taas sen pitää olla ärhäkkä, helposti tulistuva ja se on erinomaista. Minusta parsonin (ja kaikkien rotujen) tulee täyttää se oman rodun vaatima luonteen kuvaus. Parsonilla se on rohkea ja ystävällinen. Häntä koipien välissä luikkiva ja/tai muriseva koira ei ole rohkea ja ystävällinen, sen luulisi sanovan jo maalaisjärkikin. Silti tällaistakin käytöstä paljon selitellään "huonoilla kokemuksilla/kennelkoiranana ololla" ym. Se on ihan yleistä, selittely siis. Siis eri roduissa, en siis tarkoita vain parsoneita. Siis. ;o) Ja tietenkin kokemukset käytökseen vaikuttavat, mutta mikäli koiralle jää hyvin voimakkaasti ja pitkään päälle ikävät asiat kertoo sekin jotain luonteesta. EU'n mukaan mikään rotu ei saa olla liian vaikeasti käsiteltävä ja tavallisen mattimeikäläisen on kyettävä pärjäämään minkä tahansa rotuisen koiran kanssa ilman erityisohjeita. Minä en voi sietää, että asioita selitellään itselle edulliseen muotoon. Rehellinen on oltava aivan erityisesti itselleen koirankasvatuksessa, muuten ei kunnian kukko kasvattajalle laula. Kun nyt tässä vertauskuviin aloin niin: "sen minkä taakseen jättää sen edestään löytää" - on hyvä neuvo aloitteleville ja miksei myös pidempiaikaisillekin kasvattajille :o)

Luin tässä yhden toisen terrierirodun kasvattajan kasvattajahaastattelun. Hän sanoi neuvona uusille kasvattajille, että " Ole valmis tinkimään. Tingi ulkonäöstä, älä terveydestä, äläkä koskaan tingi luonteesta." Se on paras neuvo mitä olen kuullut pitkään aikaan. Koiran luonteen kanssa on elettävä kenties hyvässä lykyssä 15-vuotta. Siinä on aivan herttasen sama mitenpäin värimerkit on koirat päässä tai mihin suuntaan sen häntä kääntyy... Luonnetta vaan on vaikea arvioida, siihen pitää perehtyä ja käyttäytymisen arviointia on opeteltava. Kaikki kun ei aina ole siltä mitä näyttää :o), mutta se on hyvin palkitsevaa, hauskaa ja kokoajan oppii uutta. Mulla on ollut onni niin ammatillisesti kuin harrastuksena saada seurata paljon koiria, eri rotuisia ja erilaisista lähtökohdista olevia. Lisäksi itselläni on ollut isohko lauma eri rotuisia koiria vuosien ajan. Hyvin opettavaista. Nöyrtyä pitää sen edessä, ettei voi tietää ja osata kaikkea, vaikka olisi kymmenien vuosien kokemus. Silloin itseasiassa vasta alkaakin olla mallillaan. Kun tajuaa vuosia harrastettuaan, ettei itseasiassa osaakaan paljon mitään vaikka on just luullu osaavansa aika paljon, kun kasvattaa koiria tarpeeksi kauan ymmärtää senkin ;o)

Suuri kiitos "pikku-kettulaisten" hyvästä hoidosta kuuluu Ylöjärven sivukonttorille, jota ilman en olisi pärjännyt tätä syksyä. Pennut ovat sosiaalisia ja lapsiin tottuneita, eivät hätkähtele menoa eikä meininkiä - järki päässä asiat on hoidettu niiden kanssa. Nöyrästi kiitos siitä.