... ei muutosta Hollyn tilassa.

Minä olen ihan huonovointinen ja vatsakipuinen kun jännitän niin kauheasti. Minusta sen kaula vielä vähän enemmän turvoksissa ja nukkuminen hankalampaa. Tarkemmin sanoen hengitys nukkuessa hankalampaa ja onse muutenkin. Kyljellään kaula ojennettuna tuntuu olevan paras asento. Rohisee välillä tosi kumeasti, niinkuin kaulushaikaran ääni tulisi kurkusta, välillä kauhee limainen kröhinä ja tuntuu kun limaa olis kauheesti kertynyt ja ilmatiet vaan kaventuneet. Silti se jaksaa aina pompata mukaan kun menen vessaan tai keittiöön ja ulos on lähdössä entiseen malliin. Turkin ravistelu ulkoa tullessa tuntui olevan hankalaa kun samalla piti tietysti ravistaa kaulakin ja se vissiin sattuu. Aloitin siis myös kipulääkkeen, Rimadylin.

Holly on edelleen pirteä ja syö hyvin, kuppi tyhjeni iltaruoasta miltei yhtä nopeesti kun ennenkin, tosin hiukka herkumpaa ruokaa saa ja kaikki pehmeänä. Puruluita ei juuri voi purra, se varmaan sattuu. Hiukan pureksii ja sitten pitää hetken suussaan. Raukka. Kokeilee aina uudelleen ja uudelleen, josko nyt jo voisi. Ottaa varmaan aivoon kun Rocksie jyystää luuta vieressä kaiken iltaa. Ja leikkii niillä niinku kiusatakseen... selällään kiemurtelee "boa-kuvioita" milloin luu alla milloin suussa milloin muka huolimattomasti  kauempana... On nää terrierit ihmeellisiä, vaikka olo olis kuinka hankala ollaan vaan niinkuin ei olis mitään. Se on osin hankala arvioida koiran tilaa kun terrierinä ei ite valita eikä anna hankalan olon juuri vaikuttaa toimiinsa. Toppuutella saa hyppimästä huonekaluilta toiselle tai laukkaamasta ulkona Merlinin ja Rocksien kanssa. Lenkillä (tosi typistetyllä tänään kun en uskalla rasittaa sitä, tiedän itse liiankin hyvin miltä tuntuu kun ei saa henkeä... enkä uskalla uskoa et keuhkot varmasti ok ja vaikka oliskin niin liikkuminen saa sen turvotuksen pahemmaksi kun veri kiertää voimakkaammin) onneksi ravasi rauhallisesti ja oli kiinnostunut nuuskuttamaan hajuja, vaikka mun sydämeen sattuu nähdä kuinka Hollyn maailman kevyimpiä ja kauneimpia oleva raviaskel on lyhentynyt ja etuliikkeet leventyneet, kun varoo kurkkua tärähtämästä liikkuessaan. Koittaa astumalla leveästi saada varmaan katettua mahdollisimman paljon maata ja saada tukea kaulalle.

Hyi hitto, miten kaameeta on katsoa sairasta koiraa, jos se ei olis noin reipas se olisi jo YES'n teho-osastolla. Onko silläkin sama syndrooma ku mulla tai mulla sama ku terrierillä? Ei anneta maailman nähdä kuinka huonona ollaan! Jos tuo hengitys yhtään enää vaikeutuu niin pakko lähteä Helsinkiin. Se kuulemma syynä minunkin virhediagnooseihini viimeisen vuoden ajan, että olen liian reipas. Laukkasin lääkäriltä toiselle huonohappisena ja pahasti ontuen ja silti ekaksi sanoin et " en sitten halua mitään sairaslomaa!" Niin suurinpiirtein sanottiin mulle tänään kun menin hakemaan flussarokotetta. Terveydenhoitaja kysyi " ...jaa-a, MIHIN RISKIRYHMÄÄN SINÄ oikein kuulut?" Luettuaan ensin mun Taysista saaman rokotuslähetteen ja silmäiltyään tietokoneensa potilastietoja minusta. Tunnetusti siellä ei olekaan mun hoitoja ja diagnoosia, enhän ymmärrettävästi jatka käyntejäni paikassa missä mua ei kuunnella vaikka moneen kertaan ehdottelin keväällä veritulpan mahdollisuutta. Se kun ei kuulemma tullut kysymykseenkään kunnes jaloista lähti tulpat viimein eteenpäin ja menivät keuhkoihin eikä mulla ollut keuhkoissakaan mitään " keuhkoääneet ihan normaalit, varmaan kurkunpää tulehtunut..." huolimatta mun vastaväitteistä, oireita ei edes koneelle vaivauduttu kirjoittamaan. Ei vaikka kerron, etten kykene juomaan vettä lasista pysähtymättä joka siemauksen välillä huohottamaan ku happi loppuu ja ettei mun kurkku ole kipeä! Vappu sitten vietettiinkin Taysin teholla veritulppien liuotuksessa ja hengenlähtö hiuskarvan varassa, niiden syiden takia mitkä ei tullu kysymykseenkään...  En siis ole käynyt ko paikassa enää. Enkä olis lääkärille mennyt nytkään sinne, mutta rokotuksen oletan terkkarin osaavan antaa eikä mulla heitä vastaan mitään olekaan. Usein fiksumpiakin ku lääkärit. Sanoo eläinsairaanhoitaja Jokela :o) Lääkärit ovat usein liian rajoittuneita ja jotkut ottavat nokkiinsa kun potilas kehtaa itse tietää mikä häntä vaivaa.  Siispä kerroin terkkarille miksi kuulun riskiryhmään ja lyhyesti miksi diagnooseja ei heidän koneeltaan löydy. Hän ihmetteli silmät pyöreenä ja tokaisi, ettei hänkään ikinä uskoisi minulla olevan parhaillaan sellaiset hoidot päällä ja takana tällainen tarina ja vielä parantumaton, leikkaamaton syöpä ja tulen huoneeseen pirteänä ja reippaana. E-hei, siksi ei varmaan lääkärit ole tajunneet mun olleen ihan OIKEESTI sairas. Keuhkoveritulppapotilas on kuolemankielissä yleensä. Ja näyttää siltä, hänellä oli kokemusta perhepiirissä. Minäkin olin kuolemankielissä kyllä. En vaan sitä ite tiennyt. Kai mulla on joko hirveen korkee kipukynnys tai sitten on niin hirvee terrieriluonne et ambulanssiinkin ite kävelin ja sanoin et makaamaan en kyllä tohon mene, sehän näyttäis ku olisin ihan kuolemaisillani! Ambulanssimiehet sadattelivat, mutta antoivat istua. Taysin päässä sitte pakottivat pyörätuoliin kun sanoivat et saavat syytteen, jos kävelen ja oikeesti voin kuukahtaa näillä oireilla! No, se selvis sitten se totuus. Tosin ei ne siellä ensi-apupolillakaan uskonut mikä on tilanne ennenku TT-kuvat tuli. Sitten en saanu enää liikahtaakaan ja vaatteet leikattiin pois päältä eikä puhuakaan saanut. Niin paha oli. No, helpottaa itselleenkin tätä omaa tarinaa kertoa kun mä selvisin siitä. Mun keuhkot on nyt täysin parantuneet! Sivulöydös oli syöpä, mutta se onkin toinen juttu sitten. Toivotaan et se antaa mulle viel aikaa. Ja toivotaan, et Holly selviää kans eikä sen sairaus olis syöpää, en haluaisi sille antaa sytostaattihoitoja, ne on niin kauheita kestää.

Nyt illalla aloitettiin toinen lääke vielä Baytrilin rinnalle, jotta katetaan kaikki mahdollinen: Trikozol. Kortisonia ei uskalla kuulemma nyt antaa ellei tule ihan pakkotilanne, ennenkuin saadaan labravastauksia. Kortisoni laskisi tuota turvotusta ja helpottaisi oloa, mutta pahentaisi tulehdusta. Toivon vaan et lääkkeet alkais auttaa, sitä ennen en "nuku enkä syö" ennenku tiedän mikä on kyseessä. Koiran sairastaminen on sama ku lapsen. On ihan hirveää kun tuntee itsensä voimattomaksi ja osaamattomaksi eikä tiedä kehen uskoa ja mitä nyt tehdä. Meillä on onneksi mukava eläinlääkäri lähellä ja todella osaava erikoisleläinääkäri Anu aina puhelimen päässä konsultoitavana, yöllä ja päivällä. Luojan kiitos heistä.

Huh tätä hermostunutta oloa, kiitos kaikille peukutuksista, vielä pitäis jaksaa pari pv odottaa ja antaa lääkkeille mahdollisuus vaikuttaa. Just yhden ystäväni kanssa puhuttiin, et on tää nyt kummaa aikaa kun pelkkää ikävää kerrottavaa joka päivä, käänne parempaan saa tulla pian!

Holly sai tunti sitte ilta-Rimadylin ja pari tuntia sitten antibiootit, nyt nukkuu sängyllä Rocksien kanssa aika rauhallisesti. Sekin alkaa tietty ihan väsyä kun nukkuminen ollut huonoa ja koirahan nukkuu n 16 tuntia vrk'ssa yleensä. Minä vielä kaiken aikaa tarkastelen ikenien väriä ja hengityksen syvyyttä ja frekvenssiä. Mihin sitä leopardi pilkuistaan pääsee... ei mihinkään :o)

Vielä kiitos kaikille viesteistä ja kommenteista, se auttaa kun ei ole yksin. Tsemppiä Holly!