... valoisan virran rantaan, kun suruihin suurin vaivuin, sinä iloja näit...

KANS MVA, FIN, S, EST MVA, JV-03 Gwragged Annwn Featherduster "Holly"

13.12.2002-03.11.2007

lymfooma, imusolmukesyöpä

Holly oli maailman kiltein, sosiaalisin ja herttaisin koira. Joku sanoikin, että parhaat menee ensin. Niin se joskus on. En tiennyt, että koiran - rakkaankin - menetys tuo näin suuren tuskan kun se ennenaikojaan tempaistaan pois luotamme. Viikko sitten en edes aavistanut mitä tapahtuu. Holly paineli iloisena lenkillä ja leikki Rocksien kanssa ja etsi jälkeä metsässä innokkaasti.

Hollyn hengitys vaikeutui yöllä niin paljon, etten uskaltanut nukkua lainkaan ja lauantaina, Pyhäinpäivänä, lähdimme aamulla Espoon Eläinsairaalaan, missä Anu teki kaikki mahdolliset tutkimukset, jotta diagnoosi olisi varma ja selvittäisimme onko mitään tehtävissä. Ikävä kyllä diagnoosiepäily osoittautui todeksi ja keuhkoja ja sydäntä painoi iso massa vaikka keuhkoääneet ja sydän äänet vielä olivatkin normaalit. Sitä ei olisi pystynyt sieltä poistamaan. En voi antaa meille niin rakkaan Hollyn kärsiä, joten tein raskaan päätöksen. Holly sai nukahtaa syliini tuttujen ihmisten läsnäollessa. Kiitos Anu ja Riitta, kiitos. Kiitos Daniela ja Paula. Luonteensa mukaisesti se viimeiseen asti napitti minua väsynein tummin silmin vaikka iloisesti heilutti häntää ja nuoli kättäni, minkä se teki aina osoittaessaan tunteitaan. Iloisia tai surullisia. Merlin, Lucy ja Rocksie saivat käydä toteamassa tapahtuneen, minusta se oli parempi niin. Kotiintulo oli pahinta. Me viisi lähdimme yhdessä ja vain neljä palasi. Kotiintulot ovat vaikeita vielä pitkään. Yö oli yhtä hengitystä vajaa.

Vaikka olisi voinut kokeilla massiivista kortisonihoitoa, josta olisi ehkä saanut jatkoaikaa muutaman viikon, ei se ole ratkaisu silloin kun jouddut katsomaan jonkun sinulle hyvin rakkaan kärsimystä, tietämättä onko lääkkeitä apua ennenkuin päivien päästä. Tiedän itse miltä tuntuu kun luulee tukehtuvansa. Olenkin sanonut, että tiedän miten en halua kuolla. En voi sitä tunnetta antaa Hollyn kokea. Nyt jo hengitys oli hankalaa, vaikka se saattoi jonkun ulkopuolisen silmin hetken vaikuttaa ihan normaalilta touhukkaalta itseltään, se väsyi siitä heti voimakkaasti.

Holly ei unohdu koskaan, sillä oli enemmän ystäviä kuin minulla konsanaan, se oli hyvin harvinainen koira kauneutensa lisäksi pohjattomassa ystävällisyydessään ja otti kaikki vastaan ilolla koko pienen persoonansa voimin. Tuntuu niinkuin fraaseja toistelisi, mutta ikävä on todellakin vielä pohjaton. Ei voi edes itkeä vaan tunnen vielä niin suurta menettämisen tuskaa, että tekisi mieli vaan huutaa ja raivota, sydäntä ja kurkkua puristaa niin paljon. Nyt tuntuu, ettei ole mitään mieltä jatkaa kasvatustyötä kun en voi sitä suunnitellusti Hollysta jatkaa. Se on ollut juuri sellainen koira millaisen jokainen rodun tunteva haluaisi kasvattaa ja omistaa. Hollyn suku onneksi jatkuu sen jälkeläisissä ja veljissä sekä Italiansiskossa.

Imusolmukesyöpää ei katsota yleensä suoraan perinnölliseksi taudiksi. Itse en heti muista Hollyn lähisuvussa sairastuneita tai en sitten tiedä niitä. Enkä ylipäätään montaakaan parsoneissa. Varmasti niitä on, se on suht "tavallinen" syöpä niin koirissa kuin ihmisissä. En tarkoita yleinen vaan varsinkin nuorilla ilmenevä syöpä on usein imusolmukesyöpää. Tiedän sitä useista roduista työni kautta ja harrastuksen kautta enkä ole havainnut siinä selkeää jatkumoa jälkeläisiin. Joissain roduissa, kuten bokseri (joka tunnetaan "syöpärotuna" sitä esiintyy enemmän ja jopa kuulemma suvuittain, jotain toista syöpää tai sairautta sitten toisissa suvuissa). Käsittääkseni syövissä voi taipumus periytyä, mutta aina se ole sama syöpä mitä suvussa ilmenee. En siis ole huolissani Hollyn pentujen tai suvun käytöstä jalostukseen. Olen asiasta keskustellut myös lääkärien ja eläinlääkärien kanssa jo aiemmin, ihan mielenkiinnosta. Silloin en osannut ajatella sen kohtaavan pian meitäkin. Tämä siis tiedoksi asiasta huolestuneille.

Kiitos Holly, että saimme elää kanssasi nämä vuodet ja oppia kuinka asioihin voi aina suhtautua positiivisesti eikä se ole heikkoutta vaan rohkeutta.

Pidän tämän mielessä kun huomenna menen kolme päivän syöpähoitoihin. Kirjoittaminen tänne on terapeuttisempaa kuin etukäteen tiesin. Asioiden jakaminen helpottaa. Ennen en ehkä sitä niin tarvinnut, mutta nykyään minulla ei enää ole voimaa kantaa kaikkea yksin. En kuitenkaan ehkä jaksa avata tietokonetta lähiaikoina ja siksi voi olla, ettei lisää kirjoituksia tule lähiaikoina.

Kiitän kaikkia viestein ja puheluin muistaneita jo nyt. Elämä jatkuu.