... olen tämän sairauteni aikana oppinut, ettei uni tule aina toivomalla - laskemalla lampaita eikä edes lääkkeillä. Esimerkiksi kortisoni vaikuttaa minuun niin, että tulen siitä hyperaktiiviseksi eli käyn ylikierroksilla. Ikävä kyllä se on myös aikaa jolloin voin huonosti, olen siis pahoinvoiva, sillä tavalla huonosti. Joka tarkoittaa, että juuri mitään ei kykene tekemään ja toivoo vaan et pystyis nukkumaan viikon et paha-olo hellittäis. No, ei pysty :o( eli se on kärsittävä vaan. Olen oppinut tuntemaan monia eri tapoja kestää kipua. Mielikuvaharjoitukset on hyvätapa, sen opin aikanaan kun sillä koitin kontrolloida lentopelkoani (olin työssä missä jouduin lentämään paljon). Se auttoikin, välillä huonommin välillä paremmin.

Mulla on korkea kipukynnys ja onneksi kestän kipua hyvin. Tai epäonneksi. Ehkä minunkin tilani olisi otettu todesta aikaisemmin, jos olisin valittanut kauheesti niitä kipuja. Paras tapa kestää kipua on kääntää se hyväksi asiaksi. Aina se ei onnistu kun se on kiinni mielentilasta niin paljon. Toiseksi paras on kuunnella sitä kipua, tutustua siihen kunnolla ja kietoutua siihen kipuun, siitä oikeastaan tietyllä tavalla nauttii. Tai en voi sanoa nauttii, mutta voi pitää, niinkuin vanhasta tutusta, jota on välttämätöntä kestää, josta ei pääse eroon. Enää mulla ei ole sellaisia kipuja kun keväällä oli. Se oli oikeesti uskomatonta. En tienny et niin kovia kipuja voi olla ja et ihminen voi kestää ne, kun tiedonkulku voimakkaiden kipulääkkeiden käytöstä ja potilaan kivunhoidosta ei ole se paras mahdollinen edes sairaalan sisällä saati terveyskeskuksissa... Nyt mulla on hyvä kipulääkitys, morfiini on ihmeainetta ;o) Koukkuun siihen jää helposti. Varsinkin kun pelkää, et kipu tulee takaisin ja jokaisen kipulääkeannoksen pienentämisen yhteydessä kuulostelee epäluuloisena mitä Kipu siihen sanoo. Sytostaattihoidoissa ikävintä on minusta se pahoinvointi. Olen aina pari viikkoa poissa maailmasta kun odotan vaan, että se kuvotus menee ohi. Puhua ei voi kun se lisää pahoinvointia, syöminen vähentää sitä sen JÄLKEEN kun on syönyt, mutta kun ei tee mieli syödä kun on se kuvotus. Se muistuttaa alkuraskauden pahoinvointia. Ikävintä mun tapauksessa on, että kun samalla saan sitä kortisonia, joka tekee yliaktiiviseksi minut joudun ikäänkuin aktiivisemmin vielä voimaan huonosti. Kun ei ees nukuta! Sen reilun viikon aikana, jonka syön kortisonia per kk en käytännössä nuku oikeastaan lainkaan. Teoriassa ummistan silmäni ja toivon nukkuvani tuntikausia. Nukun 1-2 tuntia yössä ja hyvinä päivinä vielä tunnin verran alkuillasta.

Nyt tuo aika on ohi syyskuulta ja pitäisi ottaa kiinni univajetta. Nukuin eilen iltapäivällä tunteja ja menin aikaisin nukkumaan (puolenyön maissa). Heräsin kahden aikaan kauheaa kiljuhaukkuun! Mitä?! Missä?! Milloin?! Jokainen koiranomistaja varmaan tietää miltä se tuntuu! No, syyksi paljastui, että väsyneenä en ollut sulkenut olohuoneen verhoja ja Rocksie, jolla pahin mörkökausi meneillään, näki pimeydessä, katulampin valjun valonsäteen kajossa JOTAIN. Se on tietysti selvä syy antaa koko komppanialle yleishälytys. Eikö se pikku-koira nuku yöllä; miksi se istuu ikkunan ääressä kahden aikaan? Mielestäni koirat sopeutuivat hyvin ja nopeesti rivari elämään. Rocksiella on toi "Hälytys! Hälytys!"-vaihe kyllä, mutta ei se yöllä yksin istu vahtimassa yleensä! Yksi syy saattaa olla Floran pennut, jotka tulivat viikonloppuna meille pariksi viikoksi, että tutustun niihin kunnolla. Rocksie on kovin kiinnostunut niistä ja ehkä se kirvoittaa ton lauman vahtikoiran tehtävän? No, kun saatiin kaikkien pamppailevat sydämet asettumaan (toivon, että naapuritkin saivat unenpäästä kiinni...) ja nukahdimme uudelleen ei mennyt kuin vajaat kaksi tuntia kun uneen kuului  " Viik, viik, viu, viu, viuuuuuh!" ja hetken päästä uudelleen. Se kuullosti minusta ihan linnunpojalta. Meillä joskus naakka teki pesän savupiippuun entisessä kodossa ja silloin etsin koiranpentua puuhellan uunista... En tiedä kauanko ääni oli kuulunut, kukaan ei tuntunut reagoivan, koska muuten oli ihan hiljaista. Merlin nukkui selkä mun selkää vasten ja tunsin sen avaamatta silmiäni, Rocksie tuntui painona jalkojen päällä ja Hollyn muita pehmeämpi parta tuntui kättä vasten. Lucy nukkuu aina nojatuolissa. Koska ääni jatkui jatkumistaan jouduin avaamaan silmät ja toki sen heti sitten tajusin. Meillähän on pentuja keittössä, joku on siis ahdingossa! Ja niinpä olikin. Vinkku-neiti oli tunkenut itsensä pennuille toiseksi nukkumapaikaksi laitetun häkin taakse eikä osannut muka sieltä pois... sitä varmaan hämäs kun se näki häkin läpi? Eli koitti kaivaa itseään häkin siään eikä tajunnut kiertää takaisin eteen. Äiti-koira veti sikeitä omalla tyynyllään eikä sitä kiinnostanut pentunsa ahdinko lainkaan, luultavasti se kyllä tiesi, ettei sillä ole hätää ja aikoi antaa sen ratkaista tilanteen itse. ihan oikeesti olisi varmaan minunkin pitänyt se houkutella itse kääntymään ja siten saada se selviytymään sieltä omin voimin, mutta väsyneenä ei sellaisia jaksa ajatella vaan nostin sen muitta mutkitta toisten joukkoon minne se simahtikin samantien. Taisi kuitenkin olla vähän stressaava kokemus Vinkulle. Muut pennutkin nukkuivat muuten ihan rauhassa eli laululintu sai ihan kuuroille korville laulaa avunpyyntöjään. Taas se huomattiin, et äidit nukkuu keveimmin tai ainakin reagoi vauvojen itkuun unen läpi, oli se vauva sitte linnunpoika, koiranpentu taikka ihmisvauva :o) Ah, nukahdin itsekin samantien uudelleen herätäkseni kännykän herätysääneen kahdeksan aikaan. Ihanaa, sain kuitenkin monta tuntia unta unettomien päivien jälkeen :o)

Tänään meille tulee ryhmä erityisopiskelijoita tutustumaan koiriin ja pentuihin. He ovat ex-työpaikaltani, missä valinnaisena aineena on Koira-tunnit. Aiemmin koirat kulkivat mukanani töihin miltei päivittäin ja olivat hirmusuosittuja opiskelijoiden parissa. Varsinkin Merlin. Siinä on se karisma ja sellainen tietty kovuus, mikä tekee sen, ettei se arastele mitään. Sitä kun ei yhtään haittaa vaikka joku ottaisi vähän kovemmin kiinni karvoista taikka ajaisi pyörätuolilla vahingossa kintuille. Se jaksaa hakea loputtomiin palloa ja antaa sen nätisti huonosti liikkuvalle taikka outoja liikkeitä tekevälle nuorelle. Osa ei puhu ymmärrettävästi tai ollenkaan taikka ei pysty edes silittämään kunnolla, mutta Merliniä ei haittaa, kaikki ovat ihania ja pyydettäessä se hyppää tuolille tai vaikka pyörätuoliin tervehtimään. Opiskelijat tietävät sen nimeltä ja kysyvät sen kuulumisia minut nähdessään. On meidän tytötkin heistä kivoja, mutta Merlinissä on vaan sitä jotain. Ehkä se on sen musta merirosvo-silmälappu ja positiivisella tavalla rentturyövärimäinen ulkonäkö - vähän niinku Johnny Deppillä Jack Sparrow'n roolissa?