... ulkona on synkkää ja sataa. Minun ystäväni nukkui ikiuneen tänäaamuna.

Miten vaikeaa onkaan kirjoittaa nuo sanat. Se tekee kaiken niin todeksi. Sitäpaitsi ei se unta kyllä ole, ei siitä herää. Olisi pitänyt kai kirjoittaa hänen nukkuneen pois? Ikiuni on kauniimpi sana vaikka eihän sitä enää hengitä eikä herää. Jos tuossa jossain on joku paikka minne sielu siirtyy, niin hän on siellä onnellinen kaikkien entisten ystävien ja koiriemme seurassa. Ja voi sieltä huokailla meidän toilauksillemme täällä maallisessa elämässä :o) Jos sieltä nyt tänne näkee. Tai kai sieltä näkee joka paikkaan , JOS sellaista ihmepaikkaa jossain on niin kai siellä kaikki on mahdollista... Olisi niin ihanaa uskoa johonkin Taivaaseen ja muuhun.

Tulen kaipaamaan häntä paljon lopun elämääni. Olimme ystäviä reilusti yli 20-vuotta ja oikeastaan päivittäin yhteydessä 17-vuoden ajan. Jaoimme saman harrastuksen, saman näkemyksen elämästä, meillä oli myös omat elämämme aikalailla samantyyppisiä. Samanlaisia vaikeuksia läpikävimme, se yhdisti meidät alunperin ja loppuun asti: pitkälti saman sairaudenkin jaoimme.  Meitä usein luultiin sisaruksiksi ja ainakin minä olin ylpeä siitä, että olin hänen "pikkusiskonsa". Olisi niin paljon kerrottavaa ja muisteltavaa, mutta en kykene vielä kirjoittamaan edes itselleni. Toivon kovasti jostain voimia hänen perheelleen jaksaa.

Kävimme koirien kanssa lenkillä tuossa pisaroivassa sateessa. Pellolla. Metsää vältä viikonloppuisin jo hirvestäjien takia eikä nyt kiinnosta juuri muutenkaan sen susi-epäilyn vuoksi. Olimme siis sänkipellolla, missä hyvä näkyvyys joka suuntaan niin hirvien kuin  susien suhteen... päästäisiä tai jotain pieniä hiiriä sain koirien suusta vaihtaa vinkukalaan. Pinkki Nemo- kala on osoittautunut monikäyttöiseksi apulaiseksi. Merlin ohittaa pihoistaan haukkuvat koiratkin kuin paraskin palveluskoira. Lucyyn ei vinkut tekoa, se mielummin näyttäis naapurissa vieraileville collielle olevansa Uudenkylän Emäntä. Tepsuttelee häntä niin pystyssä ja kaula kaarella kuin pieni show-poni ympäriinsä :o) se ei onneksi hauku.

Kotiin tullessa naapuri pysäytti minut ja kertoi kuulleensa hurjan huhun: susi kuulemma vienyt jonkun minun koiristani! Joopa joo, "rikkinäinen puhelin"-efekti toimii edelleen kaikista uusista viestimistä huolimatta. Hänkin ihmetteli kovin, että "jo on ku aidatulta rivitalon pihaltakin koirat viedään..." No, ehkä jutun kierrettyä ympäri kylää on vaan jääny mieleen valkoinen terrieri ja suunnilleen tapahtumapaikka? Ehkä ne luuli et metsälenkillä on hävinnyt? No, kuitenkin alkaa taas miettiä itsekin mihin sitä oikein uskoo. Pikku-westie on kuitenkin kuollut ja totta on sen vammat. Sen verran tuli oikaistua asiaa ja  lisäselvitystä, ettei koira löynyt heti vaan vuorokauden kuluttua. Onhan toki mahdollista, että jokin muukin eläin ne on aiheuttanut, mutta parempi katsoa eteensä ku katua eli meidän koirat pysyy mun läheisyydessä eikä katoa suden tai minkään muunkaan suuhun niinkauna ku minussa henki pihisee - mikä on toivottavasti kauan.