Omassa elämässäni olen kovasti surrut erästä parhaista ystävistäni, joka on urheasti taistellut vaikeaa sairautta vastaan jo useamman vuoden ja nyt tilanne on hyvin huono. On hirveä tunne kun tuntuu, ettei voi mitenkään auttaa. Kaikkia läheisiään haluaisi säästää tuskalta ja kärsimykseltä. Oma tuska ei se ole pahin asia, sen tiedän itsekin sitä paljon kokeneena. Pahinta on tuntea tuskaa läheistensä surusta. Se on kaikkein pahinta, ei sitä itseään ajattele.

Olen miettinyt asiaa paljon ja todennut, että kukaan ei lakkaa olemasta niin kauan kun hän on muiden mielissä. Ajatuksissa, puheissa ja muistoissa. Joita voi joskus myöhemmin muistella hyväntuulisesti ja nauraakin kaikille hauskoille muistoille. Nyt vaan on heti kyyneleet silmissä ja kurkkua kuristaa. Ajattelen sinua ystäväni - joka ikinen päivä. Kaipaan yhteisiä hetkiä, yhdessä nauramista ja keskustelujamme jo nyt. Läheisten menettäminen kuuluu elämään. Vaikka siihen olisi varautunut se on silti vaikeaa ja kuuluu ollakin. Mitä se muuten olisi meille merkinnyt?

On tärkeää puhua menneistäkin läheisistä, he kuuluvat elämään eikä heitä voi unohtaa. Ja niin kauan kun olemme tässä samassa ulottuvuudessa on erityisen tärkeää kertoa läheisilleen mitä he merkitsevät ja missä asioissa heitä erityisesti arvostaa. Sen olen saanut oppia. Minä sain keväällä lykkäystä ja olen siitä hyvin kiitollinen. Sen ymmärrettyäni päätin, että asiat selvitetään läheisten kanssa aina heti, ei erota koskaan suutuksissa, pitää pystyä sanomaan kuinka tärkeä toinen on ja haluamansa asiat toteutetaan mahdollisuuksien mukaan nopeasti eikä "joskus tulevaisuudessa", jota ei koskaan ehkä tule.

En mielestäni pelkää kuolemaa, mutta en haluaisi sitä tuskaa omille läheisilleni. Tiedän tasan miltä se tuntuu, koska isäni kuoli kymmenen vuotta sitten ja se tuska oli kauheaa. Ajattelin, ettei se lopu koskaan. Mutta se loppui. Nyt voi muistella häntä ilman tuskaa ja surua. Toinen hyvä ystäväni, joka myöskin sairastaa vakavaa sairautta, lohdutti minua tässä yhtenä päivänä kun aloin ahdistua siitä miten vakava minun tilanteeni on: olenko täällä vielä puolivuotta? Kaksi vuotta? Kuolenko ihan yht'äkkiä? Kuinka voin suunnitella mitään eteenpäin, jos voin kuolla koska tahansa? Hän sanoi, että ajattele asiaa niin, että meille on annettu mahdollisuus varautua ja valmistella omat läheisemme lähtöömme. Se lohdutti minua. Ja tajusin itsekin, että voin sitäpaitsi suunnitella näyttelyreissuja taikka muuta tapahtumaa ensi kesäksi vaikken tiedäkään mikä mun kuntoni on. Ei mun suunnitelmat ole ennenkään KAIKKI toteutuneet ;o) Haaveita ja suunnitelmia pitää olla, niistä tulee hyvä mieli ja jaksaa eteenpäin kun on jotain mukavaa mitä odottaa!

Toinen lähipiirissä tapahtunut kurja asia tapahtui konkreettisesti miltei pihapiirissä. Merlin kilpakosija Lucyn juoksun aikaan, vanhempi westieherra kohtasi tiensä pään oman talonsa pihapiirissä tiistai-iltana. Westieherra touhusi vapaana pihalla lasten kanssa ja jäi vielä yksin sinne lasten mentyä sisälle. Jonkin ajan päästä perhe tuli sitä huutelemaan sisään eikä saanut vastausta. Etsijät löysivät pikkukoiran metsän puolelta selkä poikki ja vatsa revittynä auki, osa sisäelimet syötynä. Susi on metsämiesten mukaan ollut asialla. Täällä seuduin on yksinäinen urossusi liikuskellut jo pidemmän aikaa ja pieni koira on sille varmasti helpompi saalis kuin rusakot tai muut metsäneläimet. Uros on tietääksemme ammutun pantasusi Ursan hajonneesta laumasta. Talo on tästä meiltä vain n 300 m päässä, pellon toisella puolen, metsän reunassa, mutta siis ihan runsaan asutuksen laitamilla.

Enpä uskalla koiria päästää aamu- ja iltalenkillä enää pimeässä irti enkä ole aikoihin enää sysimetsään mennytkään. Pyrin metsälenkit tekemään lähellä asutusta ja aukeilla paikoilla - vaan auttaakos tuo, jos tänne kyläraitille tullaan niin MacDonald'sin autokaistalle?! Liekö vielä kiinnostavampaa suden mielestä kun narussa viedään "hampurilaisia " sen nenän edestä niinku ruoalla härnätäkseen? Sudet kyllä kuuluu Suomen luontoon ja koirien kanssa metsään mennessään saa aina varautua siihen, että kaikki koirat eivät sieltä tule pois ehjänä. Itseni tai ihmisten puolesta en pelkää. Sudet eivät ihmisen kimppuun ole todistettavasti käyneet satoihin vuosiin. Ursan pennut kuulemma tottuivat emänsä kanssa vierailemaan roskiksilla ym ja oppivat, että ihmisen läheisyys tarkoittaa helppoa päivällistä? Sellaiset sudet ovat mielestäni lainsuojattomia eivätkä voi elää ihmisen läheisyydessä niinkuin vaarattomammat pikkupedot, jotka nekin osaavat hyödyntää komposteja ja pihalle jääneitä koirien luita ja ruokia. Osanottoni pikkumiehen perheelle niinkuin muillekin suden suuhun lemmikkinsä menettäneille.

Minä sitten pidän susista ja minusta niillä on oikeus elää metsässä omin avuin. En suinkaan ole kaikkia niitä lahtaamassa. Mutta sen verran sitä omiaan puolustaa, että luulen etten lepäisi ennenkuin löytäisin sen joka minun koirani vie, olis sitten susi taikka ihminen! Ja varmasti ei niitä hihnasta vie niinkauan ku henki minussa pihisee, mutta vapaana juostessaan ne ovat riistaa. Huh. En oikein tiedä kuinka sitä tohtii metsään mennä taas.

Eilen kuulin 21 maissa iltalenkillä ekaa kertaa kun naapuritaloista kiskitettiin kissoja yöksi sisälle.